Täältä pääset lueskelemaan tarinoitani, tarkkailemaan niiden edistymistä ja lueskelemaan tietoa niistä. Minulla on sitten oma outo tapani kirjoittaa, älkää hämmentykö!
Jatkotarinat
Jatkotarinat ovat niitä tarinoita, joita kirjoitan yleensä luvuissa. Jokaiselle jatkotarinalle minulla on päässäni varmaan satasivuisen kirjan verran juonta, mutta harvemmin pääsen ihan niin pitkälle kirjoituksissani. :D Vaadin tarinoistani kommentteja! Elän niistä! Syön niitä aamupalaksi ja ja ja... No mutta tajusitte kai, olen epätoivoinen, tahdon kommentteja! Juu, mutta astukaa toki peremmälle...
Joy Loyless
Ilmestyneitä lukuja: 2
-Todistus
-George Ford ja superskootteri
(-Chiusali [työn alla])
Tietoa: Joy Loyless, tavallinen yläkouluikäinen tyttö saa potkut vanhasta koulustaan huonon keskiarvonsa takia. Kun äidiltäkään ei heru kannustusta uuden koulun löytämiseen, päättää Joy karata kotoa. Karkumatka ei kuitenkaan suju aivan odotetusti, sillä matkalla sattuu muutama yllättävä kohtaaminen, jotka muuttamat
Joyn elämän.
Lopun jälkeen
Ilmestyneitä lukuja: 1
- Jill Emeraude
(- Riiviö [tulossa!])
Tietoa: Eletään maailmanlopun jälkeistä aikaa. Riverin kylässä asuvat Jill, Noah ja Loppy päätyvät hermojaraastavalle retkelle, jossa vastassa ovat tuntematon maailma ja rikollisen rajattu aika, sekä panoksena lapsuudenystävän henki.
Camp Half-Blood
Ilmestyneitä lukuja: 4
- Metsä
- Percy Jackson
- Puoliveristen leiri
- Hermeen mökki
(- Pieni viesti [suunnitteilla])
Tietoa: Pieni fanficin poikanen Percy Jackson -kirjoista. Päähenkilönä on Pätkis, joka ei muista mitään menneisyydestään, ja päätyy puoliveristen leirille. Tarina ei sijoitu oikeastaan mihinkään kirjoista, mutta kirjan hahmot seikkailevat keksityn hahmon kanssa, ja mukana on uusiakin tuttavuuksia.
Haamut
Haamut ovat niitä tarinoita, joissa ei ole päätä eikä häntää. Harvemmin näissä on juonta laisinkaan, mutta joskus hyvällä tuurilla saattaa ollakin. Yleensä haamutarinani ovat lyhyitä, mutta poikkeuksia toki löytyy. Kaipaan ideoita haamuihin! Lähettäkää viekkuun vaikka jokin sana, ja sanokaa että kirjoitan siitä tarinan, niin yritän parhaani!
Aika
Avainsanat: pysähdys, aika, kello
Tietoa: Päätin kirjoittaa taas vaihteeksi jotain vähän outoa. Idean ei kuulu juuri aueta, ja tämän voi tulkita aika monella tavalla. Varsin tekotaiteellinen minihaamu, mutta laitoin nyt tänne kuitenkin.
Enkelisisko
Avainsanat: pikkusisko, kuolema
Tietoa: Tää on joku iki-iki-ikivanha jota vähän huolsin ja laitoin nyt tänne. Alkuperänen nimi on Pikkusisko, mutta muutin nyt enkelisiskoksi kun ei enää tuo nimi iskenyt. Minäkertojana on isosisko, jonka pikkusisko tekee kuolemaa. (olipas kökkö selitys :D)
Hinta
Avainsanat: enkelit, lapsuus, mielikuvitus, Kuolema
Tietoa: Tuli kirjotusfiilis ja vaan kirjotin, kirjotin, kirjotin ja kirjotin pysähtymättä. Tällanen tästä tuli. Tulkitkaa miten tykkäätte tämä outolintu pikkutarinoiden maailmassa.
LAATIKKO:
Olin tiennyt siitä portista jo kauan.
Jotkut puhuivat siitä vaihtoehtona, toiset vain tavallisena porttina.
Ja vain hyvin harva oli siitä astunut.
Tuntui kummalliselta ajatella, että minun maailmastani oli portti johonkin toiseen maailmaan. Aivan uuteen alkuun. Olin useammin kuin kerran luonut kaipaavia katseita tuohon kummallisen kutsuvaan oveen, aivan kuin se olisi puhunut minulle, johdatellut minua jo alusta alkaen luokseen. Useita se lähinnä karmi, sillä he pelkäsivät tuntematonta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ominaisuutta. Minä en pelkää mitään, olen vain... utelias. Siksi omalla tavallaan salaperäinen portti kiehtoi minua kovasti. Mutta Portti oli aina suljettu, enkä kuvitellut koskaan näkeväni mitä sen takana on.
Sinä päivänä tajusin kuvitelleeni väärin.
Kävin aiemmassa maailmassani Stonebreakerin ankaraa yksityiskoulua. Meillä oli kaikilla samanlaiset hameet, paidat, jakut, sukat, kengät, laukut, kravatit ja jopa sateenvarjot. Hiuksia tuli pitää vain ja ainoastaan ponihännällä eikä korujen käyttö ollut sallittua. En ole koskaan vihannut mitään niin paljon kuin tuota koulua, ankeaa harmaata kurilaitosta. Olisin voinut luetella äärettömiä määriä asioita, joita olisin tehnyt mielummin kun käynyt tuota koulua.. Ja mitä perheeseeni tuli; se oli seudun rikkain, mutta ehdottomasti inhottavin perhe. Olin kasvanut koko elämäni vanhempieni kovassa kurissa, ilman sisaruksia tai vapautta tehdä mitä elämässäni tahdon. Siispä kun sinä tiistain sateisena päivänä heräsin raivostuttavasti pirisevään herätyskellooni, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan.
”Herää heti paikalla, kuulitko? Luuletko voivasi lintsata vain nukkumalla pommiin? Ylös sieltä, kakara!” isäni karjui alakerrasta ja saatoin sieluni silmin nähdä syljen lentävän hänen hampaittensa välistä.
Kierähdin vaivalloisesti sängyltäni peittojen lomasta lattialle. Kylmä marmorilattia sai minut havahtumaan kunnolla hereille ja raahauduin ylös vaatekaapille. Puin päälleni ripeästi tutun vaatekerraston, johon kuului vihaamani tummanharmaa koulupuku. Minulla oli niitä kymmeniä. Kymmeniä samanlaisia rumia tummanharmaita koulupukuja. Kesälle, talvelle, jouluun ja muihin juhliin. Jokainen väriltään tummanharmaa ja ulkonäöltään kuvottavan laitosmainen.
Olen aina ollut ylpeä pitkistä luonnonvaaleista hiuksistani, joten joka-aamuinen hiusteni ponnarille vangitseminen tuntui vääryydeltä. Tänäkin aamuna laitoin hiukseni harmaalla ponnarilla siistille ponihännälle ja vilkaisin itseäni peilistä inhoten. Näytin aivan samalta kuin kaikki muutkin Stonebreakerin oppilaat, tylsältä harmaalta kloonilta. Nyrpistin nenääni kulahtaneelle kravatille ja hetken olin tuntevani kuinka se kiristyi kaulani ympärille entistäkin tiukemmin. Sujautin likaisenvalkoiset polvisukat jalkaani ja jätin aamupalan väliin niinkuin aina. Hampaidenpesun ja monien muiden arkisten rituaalien jälkeen puin harmaan koulutakin päälleni, sujautin kengät jalkaani, otin laukkuni naulakosta ja kiirehdin hyiseen syysilmaan.
Koulupäivä sujui tavalliseen tapaansa. Lyhyinä viiden minuutin välitunteina puhuin ainoiden ystävieni, Alician ja Ollien kanssa säästä ja muusta pinnallisesta. En ollut kolmenkaan vuoden aikana onnistunut tutustumaan heihin kunnolla. Koko päivä oli niin tylsä, etten voinut olla yllättymättä Ollien ehdotuksesa ruokatunnilla.
”Mennään katsomaan tuota Porttia vähän lähempää”, Ollie tokaisi viitaten ikkunasta näkyvään Porttiin.
”Miten me muka sinne päästäisiin?” kysyin yrittäen pitää ääneni neutraalina, minä todella pidin ideasta.
”Niimpä. Ja sitä paitsi, ei siellä mitään nähtävää ole” Alicia totesi kuivasti ja tuijotti inhoten lautastaan, en ollut koskaan nähnyt hänen syövän yhtään mitään.
”No älkää nyt, mennään vaan kaitsomaan. Tai siis, en ole koskaan nähnyt Porttia lähempää, mitähän sen takana on?” Ollie puheli arvoituksellisesti.
”Ei mennä sinne, sinä voit mennä yksin, mutta minä en kaipaa vaikeuksia elämääni” Alicia mutisi yrittäen peittää pelkonsa leikkimällä harmaalla perunamuusilla lautasellaan.
”Mennään vaan”, sanoin ja työnsin lautaseni kauemmas itsestäni, Ollie loi minuun hämmästyneen katseen ja Alicia katsoi minua vihaisesti.
”Eikä mennä!”
”Ei sun tartte Alicia tulla. Eikä me mennä kun vaan katsomaan, mihin se Portti vie. Tahdon tietää onko ne kaikki huhut totta”, Ollie sanoi kyllästyneesti pyöritellen silmiään Alician pelolle.
”Miten te sinne muka pääsette?” Alicia mutisi loukkaantuneesti.
”Kiipeämällä”, sanoin ykskantaan, harkitsematta lainkaan sanojani.
Löysin itseni pian piikkilanka-aidan päältä, sormet ja käsivarret verillä. Ollie oli päässyt minua nopeammin alas, sillä hän oli minua ainakin kolmekymmentä senttiä pidempi ja roimasti ketterämpi. Minulla sen sijaan oli vaikeuksia. Yritin hivuttaa itseni aidan päällä olevan piikkilankasykerön ali, mutta se ei käynytkään niin helposti kun olin alunperin luullut. Sitä paitsi, minulla oli kiire. Joku opettajista saattaisi tulla minä hetkenä hyvänsä.
”Ei pari naarmua pahaa tee, tule nyt sieltä”, Ollie sihahti alhaalta.
Jalkani tärisivät kun huomasin, että minun pitäisi hypätä ainakin pari metriä. Sain kuitenkin itseni kieräytettyä piikkilankasykerön alitse ja tunsin, kuinka jalkoihini ilmaantui verisiä naarmuja. Keikautin itseni ketterästi alas ja laskeuduin kipeästi jaloilleni kivikkoon.
”Taisi olla huono idea riisua kengät...” mutisin samalla kun laitoin Ollien ojentamia koulukenkiä jalkaani.
Lähdimme kävelemään kohti tuota kummallista porttia. Silloin minulla ei ollut aavistustakaan mistään. En osannut arvata, mikä oli saanut Ollien lähtemään katsomaan porttia juuri tänään. En osannut arvata, mitä tulisi pian tapahtumaan. En osannut arvata, miten taianomainen tämä maailma todella on.
”Tässä se nyt on”, Ollie sanoi vallankumouksellisesti.
Seisoimme noin puolentoista metrin korkuisen rautaportin luo. Sitä kehysti aita porttia monia kertoja korkeampi kiviaita, joka tuntui jatkuvan maailman ääriin. Kukaan ei tiennyt mikä tuo portti oli, kukaan ei tiennyt miten siitä päässi sisään.
Mutta nyt portti oli auki.
”Mitä ihmettä”, kuiskasin.
”Sehän on auki!” Ollie vahvisti hämmästyneenä ja kurkkasi sisään.
Hän käveli portin eteen ja katseli aidan sisäpuolelta avautuvaa maisemaa.
”Pelkkää niittyä ja nurmikkoa, asuukohan tuolla jossain joku?”
”Enpä usko”, sanoin kurkattuani itsekin sisään.
En kuitenkaan ollut pettynyt, en lainkaan. Tuntui siltä kuin portin sisäpuolella olisi avautunut aivan toisenlainen maailma. Vaikka näinkin pelkkää niittyä, loputtomiin jatkuvaa vihreää nurmikkoa, pystyin haistamaan ja kuulemaan asioita, joita en ollut koskaa aistinut. Tuntui siltä, kuin joku kutsuisi minua.
”Ei tuolla mitään ainakaan täältä näy... Mutta mennäänkö tutkimaan tarkemmin?” Ollie kysyi virnistellen.
”Mennään vaan”, sanoin automaattisesti.
Ollie loi salaperäisesti silmäyksen vasempaan ja oikeaan ja astui sisään portista.
Ei astunut.
Ollie törmäsi johonkin näkymättömään ja kaatui maahan päätään pidellen.
”Tuossa on joku lasiseinä! Onko tämä joku piilokamera?” Ollie vaikeroi samalla kun piteli päätään, johon oli hyvää vauhtia tulossa komea kuhmu.
Samassa takaamme alkoi kuulua ääniä.
”Opettajia!” Ollie parahti kauhuissaan.
Tunsin kylmän hiipivän kurkkuni ja saatoin kuulla adrealiinin kohisevan suonissani. Aloimme ryntäillä päättömästi sivuille, mutta missään ei ollut piiloa minne mennä. Näin jo kaukaa koulumme valtavan portin avautuvan ja näin kolmen opettajan ryntäämän meitä päin. Tiesin mitä siitä seuraisi, jälki-istunto, kuritusta ja tuhansia muita ongelmia. En tahtonut jäädä odottamaan.
”Ollie jonnekin on päästävä!” kiljaisin valmiina lähtemään pakoon toiseen suuntaan, kunnes näin toisenkin koulumme portin avautuvan.
Meidät oli piiritetty.
Opettajia juoksi joka suunnasta. Sinusta saattaa ehkä kuulostaa oudolta, että koulun alueelta poistumisesta tehdään näin iso asia, mutta meidän koulumme rehtorille sääntöjen rikkominen merkitsi kaikkea kaikessa, kukaan ei säilyisi rangaistuksetta.
Portti.
Pieni ääni pääni sisällä tuntui kutsuvan. Tajuntani hämärtyi lukuisista kuiskauksista ja sanoista, en enää hahmottanut ympäristöäni. Tiesin vain minne mennä. Tiesin, että se oli ainoa keino.
Vilkaisin Ollieen anteeksipyytävästi ja ryntäsin porttia kohti. Odotin paiskautuvani lasiseinää vasten. Sen sijaan tunsin sinkoutuvani pois tästä maailmasta.
